Tämä asia on pyörinyt mielessäni nyt parin kuukauden ajan hieman erilaisin ilmenemismuodoin. Aloin kirjoittaa asiasta eilen aamulla, mutta luettuani
Emma Urosen tekstin yhteiskunnan läskifobiasta jouduin aloittamaan alusta ja epäilen, että tämän tekstin painopiste (pun intended) tuleekin olemaan hieman toisaalla.
Tässä lähtökohdat: Minä olen läski, koulukiusattu lapsi. Minä olen syömishäiriöinen lukiolainen, jolle ravitsemusterapeutti sanoi: "Syöt alle puolet siitä, mitä sinun pitäisi syödä. Olet kuitenkin normaalipainoinen, joten älä tee itsellesi ongelmaa". Minä olen painoindeksini mukaan aina ollut joko normaalipainon ylärajalla tai lievästi ylipainoinen. Minä olen sielultani lihava mies, joka rakastaa ruokaa. Minä olen kaunis, normaalipainoinen ja vieläpä helvetin hyvä tyyppi.
Jo ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin, etten enää välitä painostani. Tähän meni 20 vuotta, mutta nyt se on lopultakin totta - tavallaan. Riippumatta siitä, mistä syystä olen elämäni aikana käynyt lääkärissä (yhteensä varmaan alle 10 kertaa), olen aina kuullut olevani ylipainoinen. Usein minulta ei ole edes kyselty ruokatottumuksista tai liikuntaharrastuksista - välillä minua ei ole edes punnittu - mutta tuomio on aina ollut sama. Yhden lääkärikäynnin jälkeen soitin itkien äitille, koska lääkäri sanoi "ylipainoa kertyneen" ja antoi ohjeeksi "vähentää noin kolmasosa siitä, mitä syöt". Tämä oli alkuvuonna 2009, kun olin kyllä huomannut lihoneeni, mutta myös niin perhanan kiireinen opiskelun, töiden ja uuden capoeira-harrastukseni kanssa, että söin päivässä hyvällä tuurilla purkillisen tonnikalaa, huonolla omenan. Vähennä siitä sitten.
Tämä kaikki on tehnyt minusta läskikammoisen. Ei minua kenenkään muun läskit tai läskittömyydet kiinnosta, mutta itseäni en kestäisi lihavana. Joku voi naurahtaa tähän, että et sinä mikään laiha ole. En olekaan: olen hiton iso kokoisekseni (paradoksi, arvon toverit!), vien tolkuttoman paljon tilaa ja päädyn jatkuvasti treenaamaan isojen miesten kanssa, koska pikkutytöt eivät sitä voi tehdä. Olen myös aikanaan kieltäytynyt mielialalääkkeistä, koska tiesin useamman tyypin lihoneen kymmeniä kiloja mielialalääkkeiden aloittamisen jälkeen. Helvetti, kelasin, ei mahda meikäläisen masennus ainakaan lihomisella parantua! Eikä parantunutkaan, vaan terapian lopettamisella.
Pidin kyllä kovasti Urosen tekstistä, mutta samalla se vaivaa minua. En jaksa katsoa tosi-tv-läskejä, mutta toivoisin rakkaani sanovan, jos minusta olisi tullut pullukka. (Noilla sanoilla sanottuna rakkaani saisi myös turpaansa.) Olen myös ehdottoman samaa mieltä siitä, että jos itsellä on hyvä fiilis itsensä kanssa niin paskat siitä, mitä joku muu on asiasta mieltä. Minuakin ärsyttää ruokaohjeet, karppaaminen, erilaiset dieetit (joista varmasti jokaista olen teininä kokeillut) ja ajatus siitä, että pitäisi olla tasan samasta muotista kuin kaikki muut.
Silti se, mikä minua muissa läskeissä häiritsee, on kitinä siitä, miten pitäisi laihtua, urheilla, tehdä mitä tahansa - mutta. Mutta koskee selkään, mutta koskee polveen, mutta inhoan lenkkeilyä, mutta ei ole aikaa. Yleensä kukaan ei sano mutta kun ei kiinnosta, koska jännästi suurinta osaa kuitenkin kiinnostaisi, oli siihen sitten tarvetta tai ei. Tästä syystä fiilistelen myös kaikkia läskiohjelmia: en sen ohjelman takia vaan siksi, että ne ihmiset ovat huomanneet olevansa onnettomia, väsyneitä, sairaita, ja että tilanne paranisi 10-100kg pudottamisella. Niin, ja ne ihmiset ovat oikeasti päättäneet tehdä asialle jotain siitä huolimatta, että lähtöpaino on 180kg ja varmasti sattuu ihan joka paikkaan. Näissä ohjelmissa ei minusta ole kyse siitä, että tehdään ihmisistä kauniimpia, onnellisempia ja terveempiä vaan ensisijaisesti - hah - normaalipainoisempia (en voi käyttää sanaa laihempia, koska sanassa itsessään on niin ällöttävä konnotaatio), mikä toivottavasti myöhemmin johtaa onnellisuuteen ja terveyteen - toivottavasti myös kauneuteen siellä omassa päässä. Kauneuden määritelmään en ota kantaa, ainakaan tässä tekstissä.
Joo-o. Harmittaa, että liikunta = laihtuminen ja that's it. Toivoisin, että ihmiset etsisivät itselleen sopivan lajin ja alkaisivat fiilistellä liikkumista sen sijaan, että kelaavat ainoastaan sitä, miten kaikki liikunta on rankkaa ja synkkää ja ikävää ja sen tarkoitus aina vain laihtuminen. Voin kertoa, että vihaan hyötyliikuntaa, koska siinä tulee hiki. Siksi en koskaan kannustaisi ketään aloittamaan liikkumista vaikkapa kävelemällä työmatkoja vaan ennemmin menemällä sellaisiin treeneihin, joista on mahdollista innostua. Itse fiilistelen eniten älyttömiä lajeja, joissa joudun tekemään asioita, joita en koskaan olisi voinut kuvitellakaan tekeväni - lähdetään vaikka siitä, että kun aloitin capoeiran, en pystynyt tekemään edes kärrynpyörää, nykyään huomaan hakeutuvani sievästi akrobaattisiin harrastuksiin juuri siksi, että se on niin kaukana mukavuusalueeltani.
Ihmisiltä kysytään usein, mikä on heidän pahin pelkonsa. Tähän ruukataan vastata esim. yksin jääminen tai Cthulhun herääminen tai maailmanloppu. Minä tajusin tänään omani, kun kävelin treenien jälkeen autolle Esportin kammottavan jäisen pihan läpi. Minun pahin pelkoni on, että rikon polveni. Pelkään, että kaadun, joudun onnettomuuteen, mitä tahansa, niin, että toinen polveni menee aivan paskaksi. Orastavasti polvivammaisena tiedän kyllä mitä on se, että polveen koskee ja että se vaikuttaa treeneihin ja muuhunkin elämään - mutta ajatus siitä, että polvi olisi niin tohjona, että sitä joutuisi kuntouttamaan pieniä ikuisuuksia, eikä sitä välttämättä saisi kuntoon, on minun käsitykseni maailmanlopusta.
Silloinhan olisin se läski, joka haluaisi treenata, mutta ei pysty kun koskee polveen.
