Istuin tällä viikolla kahvilla yhden opiskelijani kanssa ja päädyttiin juttelemaan treenaamisesta, lihassärystä ja treeninjälkeisistä fiiliksistä ja saatiin höpö idea, että olisipa hauskaa treenata joskus yhdessä. Seuraava kysymys kuuluikin: mitä treenattaisiin?
Vastaus löytyi aika äkkiä. Olen kuullut monen opiskelijan fiilistelevän kiipeilyä ja arvelin, että tässä on elämäni tilaisuus kokeilla! Niinpä heilahdimme Salmisaaren liikuntakeskuksen kiipeilyareenalle, missä kahdellakympillä pääsi kiipeilemään ja sai vuokrata kengät ja valjaat. Areenalla on muutama kiipeilyreitti itsevarmistavilla laitteilla, joilla ensikertalaisetkin pääsevät näppärästi kiipeilemään tarvitsematta luottaa toiseen ihmiseen.
Miten homma sitten eteni? Juuh, kiipesin kivasti seinää ylöspäin, ja vaikka mielessä periaatteessa kävikin, ettei seinältä laskeutuminen mahda olla yhtään niin helppoa kuin miltä näyttää, päätin murehtia asiaa vasta ylhäällä. Nerokasta, voin kertoa. Katonrajassa roikkuessani arvoisa kouluttajani kiipesi viereeni ja käski päästää irti. Miten ihmeessä ihminen päästää seinästä irti tuollaisessa tilanteessa? Varmaan helposti, mutta just siinä hetkessä ajatus tuntui täysin käsittämättömältä. Oli pakko ajatella, että putoaahan sieltä viimeistään sitten, kun voimat loppuu - mutta kun toisaalta olisi kivempaa, jos voimia riittäisi vielä edes toiseen kiipeilykertaan! En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja tai tällaisia juttuja hirveästi muutenkaan, joten hätä tuli oikeasti aika yllättäen ja oli täysin tarpeetonta: vaijerin varassa roikkuminenhan oli oikeastaan parasta.
Testattiin ohikulkiessamme myös boulderointia, eli köydetöntä kiipeilyä, josta voi pudottautua patjalle. Koska boulderointialueen seinät ovat kaarevia ja muutenkin kaltevampia kuin "normaalit" aloittelijareitit, niillä kiipeillessä huomasi vielä paremmin sen, miten tärkeää on saada sormilla kunnollinen ote. Ei muuten ole ihan helppoa... vaikka helpompaa tässäkin oli päästä ylös- kuin alaspäin: en millään saanut itseäni kiipeämään ihan ylös asti, koska ajatus pudottautumisesta - vaikka kuinka pehmeälle patjalle - oli jotenkin äärimmäisen kammottava. Pudottautumispaniikit sai vielä mukavasti areenan toisella puolella, missä seinät olivat melko paljon korkeammat. Riemukseni kyseinen vaijeri heilautti minut melko kauas seinästä ja olin varma, että vähintään kuolen tai tönäisen mukaani viereisen kiipeäjän. Noh joo, en kuollut enkä runnonut ketään, mutta en silti saanut itseäni sillä seinällä ihan ylös asti.
Hulluutta tällainen! Ja samalla parasta - tiedän ihan tarkkaan, että seinälle on päästävä takaisin. Ihan kuin harrastuksia ei olisi jo aivan riittävästi...
Toistaiseksi ei muuten koske käsiin ihan kammottavan paljon. Pahoin pelkään, että tilanne voi vielä muuttua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti