Maanantai.

Tiedättekö ne päivät, kun hengittäminen sattuu, kun jokin vääntää kaikkia sisuskaluja solmuun? Kun piirtää aamulla kasvot, joiden on tarkoitus pysyä päässä koko päivän? Kun unohtaa jalkaan Batman-sukat, jotka luistaa tanssisalin lattialla niin, ettei yksikään piruetti pysy kasassa?

En voi edes kuvailla, miten onnellinen olen siitä, että olen alkanut tanssia. Vaikka pystyssä pysyminen olikin tänään äärimmäisen hankalaa, ja epäilin koko ajan tuiskahtavani seuraavasta hypystä turvalleni, sain edes tunnin ajan keskittyä tasan yhteen asiaan. Siihen, miten jalat kantavat, miten kädet kantavat. Missä kroppani on tänään, mitä sillä tänään voi tehdä. Tänään polvi ei haitannut liikkumista, tänään olan yli oli helppo pyörähtää. Tänään liikkuminen oli helppoa - liikkeen pysäyttämisen tuomat haasteet toivon mukaan kehittivät tasapainoa.

Tänään puolitutun tanssikaverin hymy tuntui korvaamattomalta.


Kohti parempia päiviä. Nyt tuntuu tältä.