Maanantai.

Tiedättekö ne päivät, kun hengittäminen sattuu, kun jokin vääntää kaikkia sisuskaluja solmuun? Kun piirtää aamulla kasvot, joiden on tarkoitus pysyä päässä koko päivän? Kun unohtaa jalkaan Batman-sukat, jotka luistaa tanssisalin lattialla niin, ettei yksikään piruetti pysy kasassa?

En voi edes kuvailla, miten onnellinen olen siitä, että olen alkanut tanssia. Vaikka pystyssä pysyminen olikin tänään äärimmäisen hankalaa, ja epäilin koko ajan tuiskahtavani seuraavasta hypystä turvalleni, sain edes tunnin ajan keskittyä tasan yhteen asiaan. Siihen, miten jalat kantavat, miten kädet kantavat. Missä kroppani on tänään, mitä sillä tänään voi tehdä. Tänään polvi ei haitannut liikkumista, tänään olan yli oli helppo pyörähtää. Tänään liikkuminen oli helppoa - liikkeen pysäyttämisen tuomat haasteet toivon mukaan kehittivät tasapainoa.

Tänään puolitutun tanssikaverin hymy tuntui korvaamattomalta.


Kohti parempia päiviä. Nyt tuntuu tältä.

Kesälusmuilusta ja ihmiskokeista

Tervehdys!

Tänäkin kesänä ihailin ihmisiä, jotka saavat itsensä lenkille ja salille - minä vihaan juoksemista, paskojen ilmojen takia en ole vieläkään saanut rullaluistimia jalkaani (viimeiset pari viikkoa tekosyy on toki ollut jokin aivan muu), ja kolmen viikon salikorttitauko jäi hienosti päälle, kun kaikki kivat ohjatut treenit jäivät tauolle viimeistään juhannukselta. Juhannukseen asti treenasinkin ihan hienosti: olin kymmenen päivän Lyrical Jazz -tiiviskurssilla ja murjoin itseni sopivasti mustelmille ennen kevät- ja ylioppilasjuhlia, kävin salilla, nyrkkeilemässä jne, eli sitä samaa kuin normaalistikin.

Nyt olen onneksi palannut ruotuun - ja minkälaiseen! Herätän tämän blogin taas henkiin ja lupaan turista kaikenlaisesta jumppaamisesta, mutta myös syömisestä tällä kertaa enemmän, nimittäin ilmoittauduin Esportin järjestämään 10 viikon nettivalmennukseen, joka sisältää sali- ja treeniohjelman lisäksi myös ohjeen ruokavalioon. Homma starttasi nyt maanantaina, eli oon ehtinyt jo viikon kriiseillä sitä, etten syö puoltakaan siitä, mitä pitäisi syödä. Viime päivät oon yrittänyt paikata kalorivajetta viinillä, mutta ehkäpä sekään ei pidemmän päälle toimi...

Niin, toki ymmärrän, että ihmisen pitäisi syödä about viisi kertaa päivässä. Se, mitä en ymmärrä, on, miten hitossa ihminen ehtii syödä about viisi kertaa päivässä. Mun ruokaohjelma on 2500 kcal (tarkoitushan ei siis ole laihtua vaan pysyä kunnossa...!), mistä järkytyin heti kättelyssä. Ihmettelen tätä siksi, ettei ohjelmassa tehdä minkäänlaista eroa sukupuolten välillä, mutten toisaalta voi hirveästi asiasta nillittääkään, koska tiedän ihan tasan tarkkaan, että 2500 lienee tällä treenimäärällä hyvinkin lähellä sitä, mitä mun pitäisi syödä. Eilen muistin, että puhelimessani on vakiovarusteena (sykemittarin lisäksi...) sovellus, johon on aika näppärä kirjata päivän syömiset, joten tuumasin, että otan homman käyttöön ja yritän tehdä syömisestäkin jonkinlaista peliä - eikö ole tavallaan hauskaa kirjata kaikki ylös? En tiedä onko, mutta ainakin havahduin aika karuun todellisuuteen: eilisen päivän aikana sain kurkustani alas 975 kcal, josta viimeiset melkein 200 tasan siksi, että lisäsin iltapalakseni kaksi lasillista viiniä.

Okei, eilen oli lepopäivä ja lisäksi nukuin aika pitkään, mutta silti! Tänään oon käynyt salilla ja Jamissa, ja kävellyt pari kilsaa - ja taidan just ja just päästä yli tonnin, kunhan vielä syön iltapalan.

Huh huh. Kertoilen ihmiskokeen etenemisestä jatkossa paremmin, samoin enemmän uudesta saliohjelmastani, joka on aika herkku - toistot ja painot lisääntyy viikottain, mutta toistaiseksi pahimmalta tuntuu treenin lopussa oleva 8 min circuit-osio, jota testaillessani oon ihan tosissani tehnyt kuolemaa... Niin joo, ja paino on pudonnut 2,5kg tän viikon aikana, ei liene ihan tarkoitus? Toisaalta, kesän siiderikössin on ihan aiheellista lähteä, ehkäpä tämä tästä korjaantuu.

Palataan asiaan!


PS. Lupaan jatkossa enemmän kuvia - ehkä jopa muutakin kuin jalkoja ja 190kg prässipainoja!

Saliriemua!

Huh, reilu kuukausi vierähtänyt päivittämättä. Johtunee siitä, että treenasin monta viikkoa vähän huonosti (tai huonommin) enkä varsinkaan tehnyt mitään normaaleista treeneistäni poikkeavaa, joten en ole myöskään kirjoitellut tyypillistä treenifiilistelyä.

Nyt treenifiilistelyyn on onneksi taas aihetta, monestakin syystä. Tanssihommista on hyvä fiilis ja nyrkkeilymeiningit hymyilyttää, kaikki T-paidat puristaa ja punnertaminen sujuu, olkapäitä särkee jatkuvasti - tosin ihan hyvällä tavalla - ja lonkat on ihan tukossa. Pitäisi ihan ehdottomasti etsiä aikaa venyttelylle, mutta en näköjään millään löydä: venyttelen kyllä jalkoja ja varsinkin lonkkia, mutta kädet jää jatkuvasti liian vähälle huomiolle treenimäärään nähden.

Noh joo, varsinainen asia oli siis otsikon mukainen saliriemu. En oo taas vuoteen käynyt salilla ja mun viimekeväiset salijumpat oli sellaista circuit-henkistä maksisykehöpöttelyä painojen kanssa pyörimisen sijaan, eli varsinaisesta salitreenistä on ikuisuus. Jotenkin tälleen keväällä alan aina kaivata salille, mutta koska en vielä ollut käynyt Esportin salilla, ajatus siitä, että menisin sinne yksin pyörimään jä töhöilemään ilman saliohjelmaa tai käsitystä siitä, missä mikään tarvittava laite tai väline on, aiheutti lähinnä pakokauhua ja autismia.

Kaikista menneistä ajoista poiketen oon kuitenkin nyt aivan äärimmäisen onnellisessa asemassa: mulla on treenikaveri! ^____^ Nyrkkeilytreeneissä käy sellainen supernainen, jonka hakkaaminen on äärimmäisen hauskaa, jolta ottaa mielellään turpaan ja jonka kanssa päätettiin alkaa käydä myös salilla. Palauteltiin vähän vappumeininkejä lauantaina aamupäivästä: lämmiteltiin LesMillsin Cxworxillä ja Bodycombatilla ja mentiin sit salille testailemaan Maijan saliohjelman käsipuoliskoa. Aika tiukka kolmetuntinen, täytyy myöntää, mutta ei ollenkaan hassumpi tapa aloittaa lauantaita.

En voi fiilistellä riittävästi sitä, miten siistiä on olla salilla jonkun kanssa, kun puolin ja toisin voi räyhätä toisen tekemään sarjan loppuun ja vielä pari toistoa sarjan loppumisen jälkeen - puhumattakaan kaikesta siitä muusta puolentoista tunnin aikana ehditystä paskanjauhannasta - mutta aika olennaista tässä kaikessa on myös se, että oon aika hurjassa kunnossa! Lupaan kertoilla asiasta tarkemmin parin salikerran jälkeen, mutta sanottakoon vaikka sen verran, että tein vipunostoja neljän kilon painoilla ilman ongelmia ja ehkä vähän ujostellen (lue: ens kerralla menee viidellä!), kun aiemmin 2,5-3kg on aiheuttanut itkua ja irvistelyä rikkinäisten olkapäiden takia.

Sellasta! Ehkä tän jälkeen uskallan oikeasti lisätä pari salikertaa mun treeniviikkoon. En tosin ole ihan varma, millä ajalla se tapahtuu, mutta ainakin jalkapäivä on nyt sovittu keskiviikoksi.

Hämähäkkimiehen jalanjäljissä?

Istuin tällä viikolla kahvilla yhden opiskelijani kanssa ja päädyttiin juttelemaan treenaamisesta, lihassärystä ja treeninjälkeisistä fiiliksistä ja saatiin höpö idea, että olisipa hauskaa treenata joskus yhdessä. Seuraava kysymys kuuluikin: mitä treenattaisiin?

Vastaus löytyi aika äkkiä. Olen kuullut monen opiskelijan fiilistelevän kiipeilyä ja arvelin, että tässä on elämäni tilaisuus kokeilla! Niinpä heilahdimme Salmisaaren liikuntakeskuksen kiipeilyareenalle, missä kahdellakympillä pääsi kiipeilemään ja sai vuokrata kengät ja valjaat. Areenalla on muutama kiipeilyreitti itsevarmistavilla laitteilla, joilla ensikertalaisetkin pääsevät näppärästi kiipeilemään tarvitsematta luottaa toiseen ihmiseen.

Miten homma sitten eteni? Juuh, kiipesin kivasti seinää ylöspäin, ja vaikka mielessä periaatteessa kävikin, ettei seinältä laskeutuminen mahda olla yhtään niin helppoa kuin miltä näyttää, päätin murehtia asiaa vasta ylhäällä. Nerokasta, voin kertoa. Katonrajassa roikkuessani arvoisa kouluttajani kiipesi viereeni ja käski päästää irti. Miten ihmeessä ihminen päästää seinästä irti tuollaisessa tilanteessa? Varmaan helposti, mutta just siinä hetkessä ajatus tuntui täysin käsittämättömältä. Oli pakko ajatella, että putoaahan sieltä viimeistään sitten, kun voimat loppuu - mutta kun toisaalta olisi kivempaa, jos voimia riittäisi vielä edes toiseen kiipeilykertaan! En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja tai tällaisia juttuja hirveästi muutenkaan, joten hätä tuli oikeasti aika yllättäen ja oli täysin tarpeetonta: vaijerin varassa roikkuminenhan oli oikeastaan parasta.

Testattiin ohikulkiessamme myös boulderointia, eli köydetöntä kiipeilyä, josta voi pudottautua patjalle. Koska boulderointialueen seinät ovat kaarevia ja muutenkin kaltevampia kuin "normaalit" aloittelijareitit, niillä kiipeillessä huomasi vielä paremmin sen, miten tärkeää on saada sormilla kunnollinen ote. Ei muuten ole ihan helppoa... vaikka helpompaa tässäkin oli päästä ylös- kuin alaspäin: en millään saanut itseäni kiipeämään ihan ylös asti, koska ajatus pudottautumisesta - vaikka kuinka pehmeälle patjalle - oli jotenkin äärimmäisen kammottava. Pudottautumispaniikit sai vielä mukavasti areenan toisella puolella, missä seinät olivat melko paljon korkeammat. Riemukseni kyseinen vaijeri heilautti minut melko kauas seinästä ja olin varma, että vähintään kuolen tai tönäisen mukaani viereisen kiipeäjän. Noh joo, en kuollut enkä runnonut ketään, mutta en silti saanut itseäni sillä seinällä ihan ylös asti.

Hulluutta tällainen! Ja samalla parasta - tiedän ihan tarkkaan, että seinälle on päästävä takaisin. Ihan kuin harrastuksia ei olisi jo aivan riittävästi...

Toistaiseksi ei muuten koske käsiin ihan kammottavan paljon. Pahoin pelkään, että tilanne voi vielä muuttua!

Kun kroppa yllättää

Kun muutin Espooseen, siirsin jäsenyyteni Kotkan Huumasta saman ketjun toimipisteeseen eli Matinkylän Foreverille. Jaksoin kaksi kuukautta ja turhauduin siihen, että ryhmäliikuntavaihtoehdot olivat Zumba, spinning, core ja Pump, kun näistä oikein mikään ei kiinnosta. Niinpä tuijottelin Esportin ryhmäliikuntalistaa ja bongasin nyrkkeilyn ja potkunyrkkeilyn.

Kävin kokeilemassa potkunyrkkeilyä ja jäin saman tien koukkuun. Eipä tarvinnut hirveästi pohtia jäsenyyden vaihtoa, vaikka hinta suunnilleen kympillä nousikin. Olen joskus käynyt kuntonyrkkeilytunnilla, jossa juostiin ympyrää ja varjonyrkkeiltiin samalla, ja ekoissa treeneissä huomasin, ettei ainakaan siitä (tai BodyCombatista...) ole kyse! Ei tuolla turpaan tarvitse ottaa eikä ketään lyödä oikeasti, mutta koska tunti rakentuu lähes pelkästään paritreenin ympärille ja aina lyödään tyynyihin tai pistehanskoihin pelkän ilmaan huitomisen sijaan, niin kroppa reagoi aika vauhdilla.

Monipuolisesta harrastamisesta huolimatta minulla on aina ollut todella heikot ranteet ja olkapäät, ja esimerkiksi punnertaminen on aina ollut minulle kauhistus. Capoeiran takia olen ollut paljon käsilläni, mutta vuodesta toiseen on tuntunut siltä, etteivät ongelmakohdat kehity lainkaan. Nyt, kun olen elokuusta asti käynyt melkein joka viikko kaksissa treeneissä sekä tiistaisin että torstaisin, alkaa kehitys vihdoin näkyä. Sen lisäksi, että pystyn torstaisin (tää on hassua, mutta juuh) punnertamaan ekojen treenien kaikki punnerrukset suorin vartaloin, paitojen hihat kiristää kammottavan paljon ja hartiat on levinneet suorastaan vitsikkään näköisiksi.

Ongelma tässä on se, etten oikeasti tiedä miten suhtautuisin. Enimmäkseen naureskelen itselleni, mutta kuumottelen jo valmiiksi perjantaita, kun pitäisi pitkästä aikaa laittaa mekko päälle. Pakko varmaan yrittää vetää sekin huumorilla, mutta vaikka strong kuinka olisi the new skinny, en ole ihan varma, mihin asti meikäläisen huumori tässä asiassa kantaa. Ehkä mietin sitä uintiharrastuksen aloittamista ainakin ensi syksyyn... :D

Noh, joo. Parasta näissä nyrkkeilyhommissa on kuitenkin treenikaverit, koska suunnilleen samat naamathan tuolla pyörii. Oon erityisen ihastunut meidän brittivahvistukseen, jonka kanssa treenatessa oppii aivan suunnattoman paljon oikeaakin asiaa - siis lähinnä liikkumista ja brittiä - ja jolta saa aivan uskomattoman määrän energiaa pelkästään olemalla samassa huoneessa.

Yleensä tiistait on surkeita treenipäiviä, koska treenit alkaa niin aikaisin, että ehdin just käydä kotona syömässä ja hengähtämässä, eli siis liian myöhään, jotta voisin mennä töistä suoraan. Lopputulos on melkein aina se, mistä pari viikkoa sitten kirjoitin, eli voimattomuus ja huono olo. Tänään kroppa päätti kuitenkin yllättää myös tässä asiassa: Vielä vähän yli puoli tuntia ennen treenien alkua olin vahvasti sitä mieltä, ettei urheilu ole ihmisen hommaa ja että skippaan ainakin ekat treenit ja raahaudun paikalle vasta nyrkkeilyyn. Onneksi sain itseni liikkeelle, nimittäin yllättävästi treenit meni älyttömän hyvin, ja jopa abien tarjoaman päiväskumpan aiheuttama päänsärky jäi kehään.

Joka paikkaan sattuu, mutta ainakin nyt voi mennä hyvillä mielin sänkyyn lueskelemaan. Kylläpä elämä on hauskaa! ^__^

Aina mun pitää!

Hiihtoloma sotki normaalin treenirytmini, ja myöhemmin siihen on ollut vaikea päästä takaisin. Jo ainakin kolmena sunnuntaina on ollut jotain muuta ohjelmaa ja maanantain tanssituntien jälkeen huomaan olevani aina tiistaisin jotenkin puolikuntoinen: yllättäviä lihaksia särkee ja voimat on loppu. Toisaalta tiistain treenit alkaa vähän turhan aikaisin - ehdin just ja just kotiin, syön liikaa, menen treeneihin ja ärsyynnyn, kun ei ole voimaa, väsyttää ja on huono olo.

Puhuin tästä viimeksi tänään samassa yhteydessä, kun yritin vakuuttaa toiselle, ettei kaikkea tarvitse jaksaa tai ehtiä. Nyt, kun istuskelen peiton alla pari kissaa vieressäni ja romaani käpälässä vesisadetta kuunnellen, päätin noudattaa omaa neuvoani ja olla lähtemättä. Ehkä tulen hetken päästä toisiin ajatuksiin ja lähden nyrkkeilemään, ehkä lähden LesMills-tanssimaan kolmeksi vartiksi - ehkä keitän teetä ja luen, siihen kun on ollut viime aikoina jotenkin huolestuttavan vähän aikaa ja voimia.

Niin, sen lankkuhaasteenkin unohdin. Yritin hoitaa homman alta pois aina aamulla kahvin tippuessa mutta loma sotki tämänkin! Onneksi lankkuhommat ja kottikärrykävelyt ovat olleet tanssituntien hittijuttuja viime aikoina.

Kummaa on tämä aina mun pitää -ajattelutapa. Ei pidä, ei tartte. En mene.


--


Lomaviikon treenit:

Maanantai:  Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min

Viime viikon treenit:

Maanantai:  Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min
Keskiviikko: Baletti 60 min, rullailu 45 min
Torstai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min

Läskifoobikko ilmoittautuu!

Tämä asia on pyörinyt mielessäni nyt parin kuukauden ajan hieman erilaisin ilmenemismuodoin. Aloin kirjoittaa asiasta eilen aamulla, mutta luettuani Emma Urosen tekstin yhteiskunnan läskifobiasta jouduin aloittamaan alusta ja epäilen, että tämän tekstin painopiste (pun intended) tuleekin olemaan hieman toisaalla. 

Tässä lähtökohdat: Minä olen läski, koulukiusattu lapsi. Minä olen syömishäiriöinen lukiolainen, jolle ravitsemusterapeutti sanoi: "Syöt alle puolet siitä, mitä sinun pitäisi syödä. Olet kuitenkin normaalipainoinen, joten älä tee itsellesi ongelmaa". Minä olen painoindeksini mukaan aina ollut joko normaalipainon ylärajalla tai lievästi ylipainoinen. Minä olen sielultani lihava mies, joka rakastaa ruokaa. Minä olen kaunis, normaalipainoinen ja vieläpä helvetin hyvä tyyppi. 

Jo ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin, etten enää välitä painostani. Tähän meni 20 vuotta, mutta nyt se on lopultakin totta - tavallaan. Riippumatta siitä, mistä syystä olen elämäni aikana käynyt lääkärissä (yhteensä varmaan alle 10 kertaa), olen aina kuullut olevani ylipainoinen. Usein minulta ei ole edes kyselty ruokatottumuksista tai liikuntaharrastuksista - välillä minua ei ole edes punnittu - mutta tuomio on aina ollut sama. Yhden lääkärikäynnin jälkeen soitin itkien äitille, koska lääkäri sanoi "ylipainoa kertyneen" ja antoi ohjeeksi "vähentää noin kolmasosa siitä, mitä syöt". Tämä oli alkuvuonna 2009, kun olin kyllä huomannut lihoneeni, mutta myös niin perhanan kiireinen opiskelun, töiden ja uuden capoeira-harrastukseni kanssa, että söin päivässä hyvällä tuurilla purkillisen tonnikalaa, huonolla omenan. Vähennä siitä sitten.

Tämä kaikki on tehnyt minusta läskikammoisen. Ei minua kenenkään muun läskit tai läskittömyydet kiinnosta, mutta itseäni en kestäisi lihavana. Joku voi naurahtaa tähän, että et sinä mikään laiha ole. En olekaan: olen hiton iso kokoisekseni (paradoksi, arvon toverit!), vien tolkuttoman paljon tilaa ja päädyn jatkuvasti treenaamaan isojen miesten kanssa, koska pikkutytöt eivät sitä voi tehdä. Olen myös aikanaan kieltäytynyt mielialalääkkeistä, koska tiesin useamman tyypin lihoneen kymmeniä kiloja mielialalääkkeiden aloittamisen jälkeen. Helvetti, kelasin, ei mahda meikäläisen masennus ainakaan lihomisella parantua! Eikä parantunutkaan, vaan terapian lopettamisella. 

Pidin kyllä kovasti Urosen tekstistä, mutta samalla se vaivaa minua. En jaksa katsoa tosi-tv-läskejä, mutta toivoisin rakkaani sanovan, jos minusta olisi tullut pullukka. (Noilla sanoilla sanottuna rakkaani saisi myös turpaansa.) Olen myös ehdottoman samaa mieltä siitä, että jos itsellä on hyvä fiilis itsensä kanssa niin paskat siitä, mitä joku muu on asiasta mieltä. Minuakin ärsyttää ruokaohjeet, karppaaminen, erilaiset dieetit (joista varmasti jokaista olen teininä kokeillut) ja ajatus siitä, että pitäisi olla tasan samasta muotista kuin kaikki muut. 

Silti se, mikä minua muissa läskeissä häiritsee, on kitinä siitä, miten pitäisi laihtua, urheilla, tehdä mitä tahansa - mutta. Mutta koskee selkään, mutta koskee polveen, mutta inhoan lenkkeilyä, mutta ei ole aikaa. Yleensä kukaan ei sano mutta kun ei kiinnosta, koska jännästi suurinta osaa kuitenkin kiinnostaisi, oli siihen sitten tarvetta tai ei. Tästä syystä fiilistelen myös kaikkia läskiohjelmia: en sen ohjelman takia vaan siksi, että ne ihmiset ovat huomanneet olevansa onnettomia, väsyneitä, sairaita, ja että tilanne paranisi 10-100kg pudottamisella. Niin, ja ne ihmiset ovat oikeasti päättäneet tehdä asialle jotain siitä huolimatta, että lähtöpaino on 180kg ja varmasti sattuu ihan joka paikkaan. Näissä ohjelmissa ei minusta ole kyse siitä, että tehdään ihmisistä kauniimpia, onnellisempia ja terveempiä vaan ensisijaisesti - hah - normaalipainoisempia (en voi käyttää sanaa laihempia, koska sanassa itsessään on niin ällöttävä konnotaatio), mikä toivottavasti myöhemmin johtaa onnellisuuteen ja terveyteen - toivottavasti myös kauneuteen siellä omassa päässä. Kauneuden määritelmään en ota kantaa, ainakaan tässä tekstissä. 

Joo-o. Harmittaa, että liikunta = laihtuminen ja that's it. Toivoisin, että ihmiset etsisivät itselleen sopivan lajin ja alkaisivat fiilistellä liikkumista sen sijaan, että kelaavat ainoastaan sitä, miten kaikki liikunta on rankkaa ja synkkää ja ikävää ja sen tarkoitus aina vain laihtuminen. Voin kertoa, että vihaan hyötyliikuntaa, koska siinä tulee hiki. Siksi en koskaan kannustaisi ketään aloittamaan liikkumista vaikkapa kävelemällä työmatkoja vaan ennemmin menemällä sellaisiin treeneihin, joista on mahdollista innostua. Itse fiilistelen eniten älyttömiä lajeja, joissa joudun tekemään asioita, joita en koskaan olisi voinut kuvitellakaan tekeväni - lähdetään vaikka siitä, että kun aloitin capoeiran, en pystynyt tekemään edes kärrynpyörää, nykyään huomaan hakeutuvani sievästi akrobaattisiin harrastuksiin juuri siksi, että se on niin kaukana mukavuusalueeltani. 

Ihmisiltä kysytään usein, mikä on heidän pahin pelkonsa. Tähän ruukataan vastata esim. yksin jääminen tai Cthulhun herääminen tai maailmanloppu. Minä tajusin tänään omani, kun kävelin treenien jälkeen autolle Esportin kammottavan jäisen pihan läpi. Minun pahin pelkoni on, että rikon polveni. Pelkään, että kaadun, joudun onnettomuuteen, mitä tahansa, niin, että toinen polveni menee aivan paskaksi. Orastavasti polvivammaisena tiedän kyllä mitä on se, että polveen koskee ja että se vaikuttaa treeneihin ja muuhunkin elämään - mutta ajatus siitä, että polvi olisi niin tohjona, että sitä joutuisi kuntouttamaan pieniä ikuisuuksia, eikä sitä välttämättä saisi kuntoon, on minun käsitykseni maailmanlopusta. 

Silloinhan olisin se läski, joka haluaisi treenata, mutta ei pysty kun koskee polveen.