Istuin tällä viikolla kahvilla yhden opiskelijani kanssa ja päädyttiin juttelemaan treenaamisesta, lihassärystä ja treeninjälkeisistä fiiliksistä ja saatiin höpö idea, että olisipa hauskaa treenata joskus yhdessä. Seuraava kysymys kuuluikin: mitä treenattaisiin?
Vastaus löytyi aika äkkiä. Olen kuullut monen opiskelijan fiilistelevän kiipeilyä ja arvelin, että tässä on elämäni tilaisuus kokeilla! Niinpä heilahdimme Salmisaaren liikuntakeskuksen kiipeilyareenalle, missä kahdellakympillä pääsi kiipeilemään ja sai vuokrata kengät ja valjaat. Areenalla on muutama kiipeilyreitti itsevarmistavilla laitteilla, joilla ensikertalaisetkin pääsevät näppärästi kiipeilemään tarvitsematta luottaa toiseen ihmiseen.
Miten homma sitten eteni? Juuh, kiipesin kivasti seinää ylöspäin, ja vaikka mielessä periaatteessa kävikin, ettei seinältä laskeutuminen mahda olla yhtään niin helppoa kuin miltä näyttää, päätin murehtia asiaa vasta ylhäällä. Nerokasta, voin kertoa. Katonrajassa roikkuessani arvoisa kouluttajani kiipesi viereeni ja käski päästää irti. Miten ihmeessä ihminen päästää seinästä irti tuollaisessa tilanteessa? Varmaan helposti, mutta just siinä hetkessä ajatus tuntui täysin käsittämättömältä. Oli pakko ajatella, että putoaahan sieltä viimeistään sitten, kun voimat loppuu - mutta kun toisaalta olisi kivempaa, jos voimia riittäisi vielä edes toiseen kiipeilykertaan! En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja tai tällaisia juttuja hirveästi muutenkaan, joten hätä tuli oikeasti aika yllättäen ja oli täysin tarpeetonta: vaijerin varassa roikkuminenhan oli oikeastaan parasta.
Testattiin ohikulkiessamme myös boulderointia, eli köydetöntä kiipeilyä, josta voi pudottautua patjalle. Koska boulderointialueen seinät ovat kaarevia ja muutenkin kaltevampia kuin "normaalit" aloittelijareitit, niillä kiipeillessä huomasi vielä paremmin sen, miten tärkeää on saada sormilla kunnollinen ote. Ei muuten ole ihan helppoa... vaikka helpompaa tässäkin oli päästä ylös- kuin alaspäin: en millään saanut itseäni kiipeämään ihan ylös asti, koska ajatus pudottautumisesta - vaikka kuinka pehmeälle patjalle - oli jotenkin äärimmäisen kammottava. Pudottautumispaniikit sai vielä mukavasti areenan toisella puolella, missä seinät olivat melko paljon korkeammat. Riemukseni kyseinen vaijeri heilautti minut melko kauas seinästä ja olin varma, että vähintään kuolen tai tönäisen mukaani viereisen kiipeäjän. Noh joo, en kuollut enkä runnonut ketään, mutta en silti saanut itseäni sillä seinällä ihan ylös asti.
Hulluutta tällainen! Ja samalla parasta - tiedän ihan tarkkaan, että seinälle on päästävä takaisin. Ihan kuin harrastuksia ei olisi jo aivan riittävästi...
Toistaiseksi ei muuten koske käsiin ihan kammottavan paljon. Pahoin pelkään, että tilanne voi vielä muuttua!
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
tiistai 10. maaliskuuta 2015
Kun kroppa yllättää
Kun muutin Espooseen, siirsin jäsenyyteni Kotkan Huumasta saman ketjun toimipisteeseen eli Matinkylän Foreverille. Jaksoin kaksi kuukautta ja turhauduin siihen, että ryhmäliikuntavaihtoehdot olivat Zumba, spinning, core ja Pump, kun näistä oikein mikään ei kiinnosta. Niinpä tuijottelin Esportin ryhmäliikuntalistaa ja bongasin nyrkkeilyn ja potkunyrkkeilyn.
Kävin kokeilemassa potkunyrkkeilyä ja jäin saman tien koukkuun. Eipä tarvinnut hirveästi pohtia jäsenyyden vaihtoa, vaikka hinta suunnilleen kympillä nousikin. Olen joskus käynyt kuntonyrkkeilytunnilla, jossa juostiin ympyrää ja varjonyrkkeiltiin samalla, ja ekoissa treeneissä huomasin, ettei ainakaan siitä (tai BodyCombatista...) ole kyse! Ei tuolla turpaan tarvitse ottaa eikä ketään lyödä oikeasti, mutta koska tunti rakentuu lähes pelkästään paritreenin ympärille ja aina lyödään tyynyihin tai pistehanskoihin pelkän ilmaan huitomisen sijaan, niin kroppa reagoi aika vauhdilla.
Monipuolisesta harrastamisesta huolimatta minulla on aina ollut todella heikot ranteet ja olkapäät, ja esimerkiksi punnertaminen on aina ollut minulle kauhistus. Capoeiran takia olen ollut paljon käsilläni, mutta vuodesta toiseen on tuntunut siltä, etteivät ongelmakohdat kehity lainkaan. Nyt, kun olen elokuusta asti käynyt melkein joka viikko kaksissa treeneissä sekä tiistaisin että torstaisin, alkaa kehitys vihdoin näkyä. Sen lisäksi, että pystyn torstaisin (tää on hassua, mutta juuh) punnertamaan ekojen treenien kaikki punnerrukset suorin vartaloin, paitojen hihat kiristää kammottavan paljon ja hartiat on levinneet suorastaan vitsikkään näköisiksi.
Ongelma tässä on se, etten oikeasti tiedä miten suhtautuisin. Enimmäkseen naureskelen itselleni, mutta kuumottelen jo valmiiksi perjantaita, kun pitäisi pitkästä aikaa laittaa mekko päälle. Pakko varmaan yrittää vetää sekin huumorilla, mutta vaikka strong kuinka olisi the new skinny, en ole ihan varma, mihin asti meikäläisen huumori tässä asiassa kantaa. Ehkä mietin sitä uintiharrastuksen aloittamista ainakin ensi syksyyn... :D
Noh, joo. Parasta näissä nyrkkeilyhommissa on kuitenkin treenikaverit, koska suunnilleen samat naamathan tuolla pyörii. Oon erityisen ihastunut meidän brittivahvistukseen, jonka kanssa treenatessa oppii aivan suunnattoman paljon oikeaakin asiaa - siis lähinnä liikkumista ja brittiä - ja jolta saa aivan uskomattoman määrän energiaa pelkästään olemalla samassa huoneessa.
Yleensä tiistait on surkeita treenipäiviä, koska treenit alkaa niin aikaisin, että ehdin just käydä kotona syömässä ja hengähtämässä, eli siis liian myöhään, jotta voisin mennä töistä suoraan. Lopputulos on melkein aina se, mistä pari viikkoa sitten kirjoitin, eli voimattomuus ja huono olo. Tänään kroppa päätti kuitenkin yllättää myös tässä asiassa: Vielä vähän yli puoli tuntia ennen treenien alkua olin vahvasti sitä mieltä, ettei urheilu ole ihmisen hommaa ja että skippaan ainakin ekat treenit ja raahaudun paikalle vasta nyrkkeilyyn. Onneksi sain itseni liikkeelle, nimittäin yllättävästi treenit meni älyttömän hyvin, ja jopa abien tarjoaman päiväskumpan aiheuttama päänsärky jäi kehään.
Joka paikkaan sattuu, mutta ainakin nyt voi mennä hyvillä mielin sänkyyn lueskelemaan. Kylläpä elämä on hauskaa! ^__^
Kävin kokeilemassa potkunyrkkeilyä ja jäin saman tien koukkuun. Eipä tarvinnut hirveästi pohtia jäsenyyden vaihtoa, vaikka hinta suunnilleen kympillä nousikin. Olen joskus käynyt kuntonyrkkeilytunnilla, jossa juostiin ympyrää ja varjonyrkkeiltiin samalla, ja ekoissa treeneissä huomasin, ettei ainakaan siitä (tai BodyCombatista...) ole kyse! Ei tuolla turpaan tarvitse ottaa eikä ketään lyödä oikeasti, mutta koska tunti rakentuu lähes pelkästään paritreenin ympärille ja aina lyödään tyynyihin tai pistehanskoihin pelkän ilmaan huitomisen sijaan, niin kroppa reagoi aika vauhdilla.
Monipuolisesta harrastamisesta huolimatta minulla on aina ollut todella heikot ranteet ja olkapäät, ja esimerkiksi punnertaminen on aina ollut minulle kauhistus. Capoeiran takia olen ollut paljon käsilläni, mutta vuodesta toiseen on tuntunut siltä, etteivät ongelmakohdat kehity lainkaan. Nyt, kun olen elokuusta asti käynyt melkein joka viikko kaksissa treeneissä sekä tiistaisin että torstaisin, alkaa kehitys vihdoin näkyä. Sen lisäksi, että pystyn torstaisin (tää on hassua, mutta juuh) punnertamaan ekojen treenien kaikki punnerrukset suorin vartaloin, paitojen hihat kiristää kammottavan paljon ja hartiat on levinneet suorastaan vitsikkään näköisiksi.
Ongelma tässä on se, etten oikeasti tiedä miten suhtautuisin. Enimmäkseen naureskelen itselleni, mutta kuumottelen jo valmiiksi perjantaita, kun pitäisi pitkästä aikaa laittaa mekko päälle. Pakko varmaan yrittää vetää sekin huumorilla, mutta vaikka strong kuinka olisi the new skinny, en ole ihan varma, mihin asti meikäläisen huumori tässä asiassa kantaa. Ehkä mietin sitä uintiharrastuksen aloittamista ainakin ensi syksyyn... :D
Noh, joo. Parasta näissä nyrkkeilyhommissa on kuitenkin treenikaverit, koska suunnilleen samat naamathan tuolla pyörii. Oon erityisen ihastunut meidän brittivahvistukseen, jonka kanssa treenatessa oppii aivan suunnattoman paljon oikeaakin asiaa - siis lähinnä liikkumista ja brittiä - ja jolta saa aivan uskomattoman määrän energiaa pelkästään olemalla samassa huoneessa.
Yleensä tiistait on surkeita treenipäiviä, koska treenit alkaa niin aikaisin, että ehdin just käydä kotona syömässä ja hengähtämässä, eli siis liian myöhään, jotta voisin mennä töistä suoraan. Lopputulos on melkein aina se, mistä pari viikkoa sitten kirjoitin, eli voimattomuus ja huono olo. Tänään kroppa päätti kuitenkin yllättää myös tässä asiassa: Vielä vähän yli puoli tuntia ennen treenien alkua olin vahvasti sitä mieltä, ettei urheilu ole ihmisen hommaa ja että skippaan ainakin ekat treenit ja raahaudun paikalle vasta nyrkkeilyyn. Onneksi sain itseni liikkeelle, nimittäin yllättävästi treenit meni älyttömän hyvin, ja jopa abien tarjoaman päiväskumpan aiheuttama päänsärky jäi kehään.
Joka paikkaan sattuu, mutta ainakin nyt voi mennä hyvillä mielin sänkyyn lueskelemaan. Kylläpä elämä on hauskaa! ^__^
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Aina mun pitää!
Hiihtoloma sotki normaalin treenirytmini, ja myöhemmin siihen on ollut vaikea päästä takaisin. Jo ainakin kolmena sunnuntaina on ollut jotain muuta ohjelmaa ja maanantain tanssituntien jälkeen huomaan olevani aina tiistaisin jotenkin puolikuntoinen: yllättäviä lihaksia särkee ja voimat on loppu. Toisaalta tiistain treenit alkaa vähän turhan aikaisin - ehdin just ja just kotiin, syön liikaa, menen treeneihin ja ärsyynnyn, kun ei ole voimaa, väsyttää ja on huono olo.
Puhuin tästä viimeksi tänään samassa yhteydessä, kun yritin vakuuttaa toiselle, ettei kaikkea tarvitse jaksaa tai ehtiä. Nyt, kun istuskelen peiton alla pari kissaa vieressäni ja romaani käpälässä vesisadetta kuunnellen, päätin noudattaa omaa neuvoani ja olla lähtemättä. Ehkä tulen hetken päästä toisiin ajatuksiin ja lähden nyrkkeilemään, ehkä lähden LesMills-tanssimaan kolmeksi vartiksi - ehkä keitän teetä ja luen, siihen kun on ollut viime aikoina jotenkin huolestuttavan vähän aikaa ja voimia.
Niin, sen lankkuhaasteenkin unohdin. Yritin hoitaa homman alta pois aina aamulla kahvin tippuessa mutta loma sotki tämänkin! Onneksi lankkuhommat ja kottikärrykävelyt ovat olleet tanssituntien hittijuttuja viime aikoina.
Kummaa on tämä aina mun pitää -ajattelutapa. Ei pidä, ei tartte. En mene.
--
Lomaviikon treenit:
Maanantai: Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min
Viime viikon treenit:
Maanantai: Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min
Keskiviikko: Baletti 60 min, rullailu 45 min
Torstai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min
Puhuin tästä viimeksi tänään samassa yhteydessä, kun yritin vakuuttaa toiselle, ettei kaikkea tarvitse jaksaa tai ehtiä. Nyt, kun istuskelen peiton alla pari kissaa vieressäni ja romaani käpälässä vesisadetta kuunnellen, päätin noudattaa omaa neuvoani ja olla lähtemättä. Ehkä tulen hetken päästä toisiin ajatuksiin ja lähden nyrkkeilemään, ehkä lähden LesMills-tanssimaan kolmeksi vartiksi - ehkä keitän teetä ja luen, siihen kun on ollut viime aikoina jotenkin huolestuttavan vähän aikaa ja voimia.
Niin, sen lankkuhaasteenkin unohdin. Yritin hoitaa homman alta pois aina aamulla kahvin tippuessa mutta loma sotki tämänkin! Onneksi lankkuhommat ja kottikärrykävelyt ovat olleet tanssituntien hittijuttuja viime aikoina.
Kummaa on tämä aina mun pitää -ajattelutapa. Ei pidä, ei tartte. En mene.
--
Lomaviikon treenit:
Maanantai: Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min
Viime viikon treenit:
Maanantai: Lyrical Jazz 90 min, nykytanssi 60 min
Tiistai: Potkunyrkkeily 60 min
Keskiviikko: Baletti 60 min, rullailu 45 min
Torstai: Potkunyrkkeily 60 min, nyrkkeily 60 min
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)